keskiviikko 23. joulukuuta 2015

225. Annie Lennox: Nostalgia (2014)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Artisti voi vanheta monella tavalla. Hän voi takertua nuoruuteen tai ottaa kaikki irti iän tuomasta elämänkokemuksesta ja arvovallasta. Näin on jokaisella soololevyllään tehnyt Eurythmicsin-yhtyeen suursuosuosiosta ja sitä seuranneesta menestyksekkäästä soolourasta nauttinut Annie Lennox. 60-vuotissynttäreitään hän juhli vuosi sitten julkaisemalla albumillisen soul-, blues- ja jazz-klassikoita. Lennoxin pettämätön tyylitaju kattaa levyn jokaisen kappaleen aina silmiä hivelevään kansikuvaan asti.

Harvaa uutta levyä olen odottanut tällä vuosituhannella kuin Annie Lennoxin albumia Nostalgia. Eurythmics-uran jälkeen tehdyt viisi erinomaista sooloalbumia olivat jo kertoneet tarinaa hienosta muusikosta, joka jokaisella albumillaan halusi kertoa asioista, jotka olivat tärkeitä hänelle juuri sillä hetkellä. Diva (1992) oli vielä varsin nuoren solistin vakuuttava itsenäisyyden osoitus Eurythmics-vuosien jälkeen, Bare (2003) oli keski-ikäisen naisen hätähuuto henkilökohtaisten ongelmien keskellä ja Songs of mass destruction (2007) Lennoxin kannanotto naisen asemaan ja maailman tilanteeseen yleensä. Olin oppinut että jokainen Lennoxin soololevy oli odottamisen arvoinen tapaus.

 Nyt Lennox kaivautui edellisen vuosisadan alkupuoliskon amerikkalaiseen lauluaarteistoon. 
Hoagy Carmichaelin Memphis in June (jonka aikaisemmin oli levyttänyt muiden muassa Nina Simone) aloittaa albumin tunnelmallisesti. Lennox kertoo levyn kommenteissa että häntä on erityisesti kiehtonut sanoittaja Paul Francis Websterin tapa kuorruttaa tavallisia asioita häpeämättömän koreilivilla lisämääreillä tyyliin "Everythings so peacefully dandy". 

Itse en ehkä kiinnittänyt niin paljoa huomiota tekstiin, mutta vaikka Annie kuullostaa modernilta itseltään, hän rakentaa kappaleessa kauniin sillan entisaikojen glamouriin. Tämä glamour saa sopivasti säröä albumin ensimmäisellä singlelohkaisulla, jossa Lennox tekee selvää Screamin' Jay Hawkinsin omalaatuisesta rakkauslaulusta I put a spell on you. Vaikka Lennox ei pyrikään esityksessään imitoimaan Hawkinsin raakkumista, hän antaa kaiken omasta ääniarsenaalistaan tähän upeaan esitykseen. 
Vanhojen laulujen lisäksi Lennox kunnioittaa levyllä viime vuosisadan merkittäviä amerikkalaisia laulajia. Jazzlegenda Billie Holiday saa levyllä huomiota kahden kappaleen verran. Niistä toinen on hieno God bless the child, jonka lähtökohtana oli hänen äitinsä siteeraama raamatunlause heidän riidellessään menestyksestä nauttimaan päässeen Hollidayn ansaitsemista rahoista.
Nostalgian toinen Billie Holiday -cover on synkkä Strange fruit, joka kertoo lähes inhorealistisin vertauskuvin Yhdysvaltain etelävaltioita vuosisadan alussa kuohuttaneesta lynkkausaallosta, jossa mustia hirtettiin puihin ja lyhtypylväisiin. Rankan tekstinsä vuoksi suuri Columbia levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta kappaletta. Itsenäisen pienen levy-yhtiön julkaisemana kappaleesta tuli Holidayn uran menestynein levy. Ihmisoikeusasioita uransa aikana edistäneen Annie Lennoxin tulkinta kappaleesta on upea.
Löytyy albumin nostalgisesta aarteistosta tavallisia rakkauslaulujakin. Itseäni kosketti levyä kuunnellessa eniten Annien versio mm. Jo Staffordin listaykköseksi laulamasta 50-luvun hitistä You belong to me. Big band -sovituksella alun perin julkaistu kappale saa Nostalgialla herkän piano ja jousitaustan.
Upean musiikin lisäksi en voi kuin ihailla sitä tyylitajua, jolla koko paketti on laitettu kokoon. Vähäisin elementti tästä ei ole levyn kansi, joka jälleen kerran saa kaipaamaan vanhaan kunnon vinyylikauteen, jolloin kuvaa sai ihailla 30x30 cm pahvikotelon kannesta. Synkistä väreistään huolimatta kuva on rauhoittava ja lämmin. Pitkän uran tehnyt Lennox ei yritäkään piilotella ikäänsä, hän antaa ryppyjen näkyä, eikä yritä viedä huomiota värikkäillä vaatteilla tai yliampuvilla meikeillä. Valokuva yksinkertaisesti mustaan pukeutuneesta Annie Lennoxista on kaunein, mitä kuusikymppisesä laulajasta on koskaan otettu.

Kantta katsellessa ja levyä kuunnellessa on helppo uppoutua nostalgiaan ja matkustaa ajassa 50-70 vuotta taaksepäin. 42 minuutin mittaisena levy on vain hitusen liian lyhyt. Tekisitkö, Annie, toisen minun mielikseni?

Lue myös:
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)