sunnuntai 12. helmikuuta 2012

67. Eurythmics: We too are one (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Alun perin kahden rakastavaisen yhteisprojektina syntynyt Eurythmics oli kriisissä 1980-luvun loppupuolella. Annie Lennoxin ja Dave Stewartin parisuhde oli hajonnut, ja kumpikin oli mennyt tahoillaan naimisiin. Maailmanmenestys oli vienyt veronsa, ja pari tuli huonosti toimeen keskenään. Tässä mielessä onkin ihmeellistä, että yhtyeen viimeinen levy ennen 1990-luvun lopun comebackia on näinkin erinomainen. Kriisiä ei yritellä peitellä, vaan se tuodaan avoimesti levyn teksteissä julki. Tästä rehellisyydestä syntyi yksi yhtyeen parhaista albumeista.

Odotukseni Eurythmicsin uutta albumia kohtaan olivat varaukselliset. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Savage meni minulta yli hilseen ja oli pettymys hittipitoisten Be yourself tonight ja Revenge -albumien jälkeen. We too are one palautti kuitenkin uskoni Dave Stewartin ja Annie Lennoxin yhteistyöhön hienolla musiikillaan.

Tämä oli paradoksaalista sen vuoksi, että albumin teon ja julkaisun aikaan yhtye oli hajoamispisteessä. Annie Lennox toteaa itse levyn remasteroidun version kansilehdessä, että hänellä ja Davella oli vaikeuksia olla samassa huoneessa yhtä aikaa ja "meidän olisi pitänyt muuttaa täysin toiselle puolelle maapalloa kauas toisistamme". Aiemmin Stewart oli toiminut yksin yhtyeen levyjen tuottajana, mutta nyt mukaan tuotiin toiseksi tuottajaksi Jimmy Iovine toimimaan "tuomarina" kahden riitelevän muusikon välillä ja katsomaan, että levy ylipäätään saatiin tehdyksi riidoista huolimatta.

Yhtyeen jäsenten riitoja ei levyllä peitelty. Levyn hienoin kappale Don't ask me why toteaa synkästi:

En rakasta sinua enää,
tuskin koskaan rakastin.
Jos sinulla oli mitään tunteita minua kohtaan,
onnistuit ne hyvin peittämään.

Kappaleen musiikkivideon viileän tunnelman voi kuvitella vallinneen myös levytysstudiosta. Tämä ei kuitenkaan estänyt kappaleesta tulemaan suurta hittiä ja soimasta MTV:ssä muutaman tunnin välein syksyllä 1989.

Astetta suorasukaisempi, jos mahdollista, kuvaus Lennoxin ja Stewartin välisistä suhteista löytyy kappaleesta You hurt me (and I hate you).

Eurythmicsin jäsenten ongelmalliset välit eivät onneksi estäneet hyvän levyn tekoa. Lauluntekijäparivaljakon Lennox/Stewart sävelkynä oli edelleen terävä, ja kokeellisen Savage-levyn jälkeen satsattiin jälleen yksityiskohtia viliseviin sovituksiin ja viivotintarkkaan tuotantoon. Tuottaja Jimmy Iovinen rooli Stewartin aisaparina oli varmasti enemmän kuin pelkästään taistelevien Virtasten pitäminen erillä toisistaan.

Eikä levyn kappalevalikoimakaan pelkkää riitelyä ole. Huumoria viljellään erityisesti kappaleessa King and Queen of America ja sen musiikkideossa, jotka ivailevat rajusti Amerikkalaisen elämäntavan kustannuksella. Asiaa sivuttiin jo Savage-levyllä, mutta nyt ironian tykit osuivat suoraan maaliin.

Monien Eurythmics-albumien tapaan We too are one on hieman epätasainen sisältäen muutaman selkeän täyteraidan. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Revival on videotaan myöten tekopirteä ja veretön humppa ja How long keskeneräiseksi jäänyt tanssikappale. Levyn päättää kuitenkin tunnelmallinen ja melodialtaan yksinkertainen When the day goes down, joka toimi kauniina päätöksenä yhtyeen konserteissa.

Levyä seurannut maailmankiertue osoitti, että aivan karrelle ei Lennoxin ja Stewartin suhde ollut palanut. Kiertueen jälkeen kuitenkin Lennox ja Stewart lähtivät omille teilleen. Yhteen he palasivat vasta kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin heidän Peace-albuminsa ja sitä seurannut kiertue palautti ainakin hetkiseksi yhtyeen menestyksen. Peace-albumissa ei kuitenkaan ollut 1980-luvun Eurythmics-energiaa eikä yhteistyö tämän levyn jälkeen enää jatkunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti